Kevääseen kuuluu aina kevätjuhlia. Koulun juhlat pidetään aina kesäkuun lopussa, jatkuuhan kouluvuosi virallisesti vielä heinäkuun alkupuolelle. Olemme tähän asti jättäneet väliin tämän kirkossa järjestettävän tilaisuuden lähinnä lasten pukeutumiselle asetettuja tiukkojen sääntöjen takia. Ei ole huvittanut ostaa uutta vaatekertaa yhtä tilaisuutta varten, seuraavan vuonna kun samat vaatteet eivät enää päälle mahtuisi. Tänä vuonna on kai pieni pakko osallistua, kun kutosluokkalaiset ovat juhlassa pääosassa. Vanhempien järjestämän iltajuhlan, sen saman mitä olen useaan otteeseen taivastellut, aiomme sittenkin jättää väliin. Touhu alkoi mennä meidän mittapuun mukaan överiksi ja lisäkuluja alkoi tulla siitä sun tästä, oli tilattu filmausta ja valokuvausta ja jopa koreografi suunnittelemaan lapsille tanssiaskeleita. Tuskin olisi auttanut käydä suunnittelukokouksissa esittämässä haisevia vastalauseita, parempi jäädä suosiolla pois.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kevätjuhlamme olikin Nicon piano-opettajan järjestämä oppilaskonsertti, jossa esiintyivät kaikki oppilaat, kaikkiaan parisenkymmentä. Tuntui ihan kivalta idealta, konsertti järjestettiin erään oppilaan kotona nyyttäriperiaatteella. Nico soitti omat kappaleensa reippasti ja sujuvasti reilusti ennen puolta väliä, ja sen jälkeen touhu kääntyi pikkuhiljaa kärsimyksen puolelle kun loppua ei tuntunut näkyvän. Parin tunnin istumisen jälkeen takamus oli jo aivan puuduksissa ja piti siirtyä parvekkeelle jaloittelemaan. Puolen tunnin jaloittelun jälkeen tuska ei ollut hellittänyt yhtään, joten lähdimme pois vähin äänin. Edes tarjoiluista notkuva valtava ruokapöytä ei saanut meitä jäämään. Onneksi tällaisia tilaisuuksia osuu kohdalle harvoin.

Pianoakin enemmän Nico on viime aikoina panostanut kitaraan. Sähkökitarani, se sama Ibanez minkä isäni osti 24 vuotta sitten naapurinaan asuneen kuvismaikkamme aikuisikää lähestyvältä pojalta tuhannella markalla, on ollut kovassa käytössä. Omat soitteluni eivät montaa vuotta kestäneet, eivätkä paria bändiviritystä pidemmälle vieneet, Nicolla on ainakin lahjoja huomattavasti enemmän. Toisaalta opettelu on helpompaa kun kaikki soinnut ja otteet saa näytölle parilla klikkauksella. Meidänhän piti käydä kirjastossa tai Musiikki Fazerilla nuottikirjoja selaamassa, eikä tarjontakaan kattanut kuin osa aivan tunnetuimpien bändien tuotannosta.

Nicon synttärit lähestyy ja toiveensa on saada lahjaksi oma kitara. Lauantaina kävivät Gustavon kanssa keskustassa "musiikkikadulla" tarjontaan tutustumassa. Itse hilpasin sillä välin leffaan katsomaan romanialaisen elokuvan 4 luni, 3 saptamini si 2 zile. Onneksi läheinen Cinemexin leffateatteri näyttää lähes pelkästään valtavirrasta poikkeavia elokuvia, useimmiten eurooppalaisia. Sunnuntaina kävimme vielä koko perheen voimin katsomassa samaisessa teatterissa 80-luvun Iranista kertovan animaatioelokuvan Persepolis, aivan mainio sekin.

Viikonloppumme kului siis musiikin ja elokuvan parissa. Ehkäpä ensi viikonloppuna suoriudumme Muteciin katsastamaan Heurekasta lainassa olevan musiikki-näyttelyn.