'Oma koti kullan kallis' on ollut viime aikoina tunnuslauseemme vähän liiankin kirjaimellisesti. Tänään lauantaina päätimme tehdä asialle jotain ja lähdimme tutustumaan yhteen Mexicon pakollisista turistinähtävyyksistä, Frida Kahlon taiteilijakoti-museoon. Todella laiskasti olemme nähtävyyksiin tutustuneet, mutta kuten tänäänkin saimme kokea, liikenne asettaa omat rajoituksensa ikuisten ruuhkien muodossa.

Coyoacanin kaupunginosa on kaupungin eteläpuolella. Se on oikein viihtyisä ja vehreä, mutta varsinkin viikonloppuisin erityisen suosittu niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa. Museossa kannatti käydä, ja samalla pääsylipulla pääsee kuukauden ajan Diego Riveran museoon, joka lienee hieman hankalamman matkan päässä. Mutta emmeköhän yritä sinnekin suoriutua.

Museossa ei sisätiloissa saanut ottaa valokuvia, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää. Lippuluukulla kävi niin, ettei kassassa ollut vaihtorahaa. Kysessä oli 10 pesoa, ja summa merkittiin ruutuvihkoon ja pyydettiin pois lähtiessä pyytämään saamiset. Silloin tilanne oli sen verran parempi, että kassalla oli antaa meille 20 peson seteli, ja me annoimme siitä 10 pesoa takaisin. Tuntuu vähän mutkikkaalta, mutta sitähän täällä kaikki yleensä on.





Nicon koulukuljetuksen osalta tulikin takapakkia ja jouduimme perumaan koko homman. Ongelma on siinä, että tarjolla ollut kuljettaja ei pysty hakemaan Nicoa klo 15, ja näin hänellä ei olisi mahdollisuutta osallistua koulun kerhoihin. Lisäksi paluumatka tuntui varsin kohtuuttomalta kun yhtenäkin päivänä alle kolmen kilsan matka vei peräti kaksi tuntia! Niinpä päätimme, että Nico jatkaa viime vuonna aloittamassaan shakkikerhossa ja uutena ohjelmaan on tulossa kitaran soitto sekä valokuvaus. Ja kuljetuksesta huolehdimme me vanhemmat siten, että minä vien aamulla ja Gustavo hakee kotiin. Kovinkaan mielelläni en joka aamu tässä kaupungissa autoile, mutta toisaalta reitti on aika selvä ja kaikkeen kai tottuu. Onhan se Nicollekin kivempi tällä tavalla.