Lauantaina teimme lopultakin pitkään suunnitteilla olleen perhosretken Michoacániin. Retkeä oli tarkoituksella siirretty helmikuun lopulle, jolloin perhosten sanotaan olevan jo liikkeellä aurinkoisina päivinä. Eiväthän nekään yli 3000 km kotimatkalle ihan kylmiltään lähde, vaan treenaavat siivet sitä ennen lentokuntoon.

Yleisölle avoimia perhosten suojelualueita on muutama, joiden tarkkaa sijaintia emme tienneet. Sijaitsevat kaikki varsin kaukana kaikesta, ja reitistä riippuen viimeiset 50-100 km on ajettava pikkuteitä. Valitsimme reitin menomatkalle kartan perusteella ja päässimmekin ongelmitta läheiseen El Oro -nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä jaloittelimme hetken ja ostimme pientä suuhunpantavaa. Jouduimme myös kysymään ajo-ohjeita siitä eteenpäin useampaankin kertaan. Opaskyltteissä on usein paikkoja, joita ei kartasta löydy kun taas karttaan merkittyjä pikkukyliä ei tunnu kukaan tietävän. Jos ei kartasta ole paljoa apua, niin ei kysyminenkään aina asiaa auta. Vaikka periaatteessa puhumme täkäläisten kanssa samaa kieltä, niin varsinkin ajo-ohjeita on yllättävän vaikea ymmärtää. Saattaa johtua siitäkin, että aina ei neuvojakaan tiedä mihin meitä on lähettämässä, neuvoo silti ylenpalttisen ystävällisesti.

Vaikka El Oro olikin mukavantuntuinen paikka, emme sinne sen pidemmäksi aikaa jääneet. Aikaa oli matkan tekoon kulunut jo muutama tunti, vaikka kilometrejä mittarissa oli alle 200. Pikkuteillä ajaminen on hidasta, sillä vähän väliä joutuu jarruttelemaan hidasteiden vuoksi. Suunta tuntui olevan meillä oikea, sillä muutamia Mariposa Monarca -opaskylttejä näimme matkan varrella. Näiden opasteiden avulla löysimmekin perille, paikka ei tosin ollut sama mihin netistä löytämäni tiedon perusteella olimme menossa. Pääasia, että tarjolla olisi perhosia, ei paikalla niin väliä.

Autolla ei perille asti pääse. Kävelyä kerrottiin olevan tiedossa tunnin verran. Tuon matkan voi tehdä myös hevosella, hinta n. 10 euroa per nenä. Meillä oli auton tankkaus (70 litraa) vienyt suuren osan käteiskassaa, kun kortti ei toiminutkaan huoltoasemalla, joten valitsimme kävelyn. Pääsymaksuun sisältyy oma opas, ilmeisesti pakollinen, sillä ihan omin päin metsään ei saa lähteä seikkailemaan. Kävelijöitä oli liikkeellä runsaasti, emme siis suinkaan olleet ainoita reippaita ja rohkeita.

Matkaan meni aika tarkkaan tunti. Menomatka oli alun nousun jälkeen lähes kokonaan laskua, joten se sujui ihan mukavasti. Ihmettelimme kovasti, miten upean siniseltä taivas näytti. Opaspoika uskoi sen johtuvan korkeudesta, olimmehan 3.5 km merenpinnan yläpuolella. Itse väittäisin, että pääkaupungin saasteissa taivas on aina enemmän tai vähemmän harmaa, joten sen oikea väri on jo päässyt unohtumaan. Puolenvälin jälkeen perhosia alkoikin jo näkyä kaikkialla, kasvien lehdillä, metsäpuroissa ja ilmassa lentelemässä. Ovat muuten yllättävän isoja, olin odottanut jotain nokkosperhosta vastaavaa. Näky oli kerrassaan upea, harmi vaan että tämän näyn tallentaminen kameralla on lähes mahdotonta. Luonnon suojelumekanismien vuoksi perhonen sulautuu uskomattomalla tavalla kasvin lehdistöön. Useita kuolleitakin yksilöitä löytyi maasta ja niitä pääsimme tutkimaan vähän tarkemmin. Nico jopa kaivoi muutamalle haudan ja laittoi päälle vielä hautakivenkin.

Matkan määränpää oli suojaisa alava osa metsää, joka on varsinainen talvehtimisalue. Talven kylmimmän osan perhoset viettävät liikkumatta kiinnittyen isoina terttuina puihin. Ihan lähelle näitä puita ei yleisöä päästetä, joten kaukaa katsottuna puiden oksat näyttivätkin olevan täynnä isoja terttuja, joita ei ihan heti osaisi perhosiksi epäillä. Välillä nämä tertut innostuivat lentelemään ja koko metsän täytti orassi "sade". Olisin voinut istuskella auringossa seuraamassa tätä upeaa näytöstä vaikka kuinka kauan, mutta ennen pitkää oli lähdettävä paluumatkalle.

Ajatus saman reitin kulkemisesta toiseen suuntaan, eli suurimmaksi osaksi ylämäkeen, ei kauheasti houkuttanut. Gustavo yritti tinkiä meille hevosia paluumatkalle, mutta eivät hevosmiehet suostuneet pudottamaan hintaa yhtään, kysyntää riittää takuulla muutenkin. Pakko oli vaan pistää jalkaa toisen eteen, mikä varsinkin Nicolle teki välillä tiukkaa. Alun jyrkimmän nousun jälkeen matka sujui kuitenkin ihan mukavasti, sillä nousut olivat loivia ja polku mukava kävellä. Metsäpurosta täytimme vesipullomme, joka olikin tarpeen polulta nousevan hiekkapölyn kuivattaman kurkun huuhteluun. Paluumatkalla perhosia oli näkyvissä huomattavasti vähemmän, ilmeisesti aistivat lähestyvän illan ja siirtyvät hyvissä ajoin yöpuulle.

Takaisin päästyämme koimme varsinaista onnistumisen iloa, vaikka jalat vähän tutisivatkin. Pakollisten matkamuisto-ostosten jälkeen lähdimme ajamaan kotiin päin. Ajattelimme pysähtyä syömään lähimpään kylään, mutta siellä vietettiinkin siestaa ihan tosissaan ja kaikki luukut olivat kiinni. Lisäksi pikkukylien ruokatarjonta on yleensä pelkkää tacoa ja quesadillaa, joten päätimme ajaa saman tien kotiin asti pienten eväiden voimalla. Paluumatka tuntui todella pitkältä, ja olimme kotona vasta illan hämärtyessä. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että reissu kannatti tehdä ja sitä voi suositella kaikille.

Mainittakoon yleistietona monarkkiperhosista sen verran, että nämä Meksikon talvehtimisalueet löydettiin vasta 70-luvulla. Ei mikään ihme, kovin ovat suojaisassa paikassa vuorten ympäröiminä. Muuttomatkaan menee aikaa kuukauden verran reilun sadan kilometrin päivävauhdilla. Normaalisti perhoset elävät vain alle kuukauden, mutta tämä muutoperhossukupolvi elää 9 kuukautta. Vain joka viides sukupolvi on se, joka lähtee muuttomatkalle ja elää pidempään, neljä edellistä sukupolvea elävät vain kuukauden. Vielä ei ole onnistuttu selvittämään, miten nämä uudet sukupolvet aina palaavat samoille talvehtispaikoille.