http://conosur.vuodatus.net/

Big Taco muuttuu muutaman tunnin päästä kotikaupungista mukavaksi muistoksi. Näin jälkeenpäin voi vain todeta, että kolme vuotta hurahti nopeasti, ja niin paljon jäi sittenkin näkemättä. Niinhän se aina on.

Päivä on kulunut pienessä kohmeessa, sen verran tuli lähtöä eilen juhlittua. Jatkoilla herroille maistui vielä konjakki ja sopivaa viihdetasoa piti yllä Fakta homma sekä vanhat euroviisutaltioinnit. Nicokin oli ihan vihonviimeisessä yökylässä, tällä kertaa Andrésin luona. On tässä vielä muutama tunti aikaa pakata.

Kissaperheemmekin kasvoi kahdella jäsenellä, ei kuitenkaan elävillä. Sain läksiäislahjaksi kaksi komeaa puista oaxacalaista kollia. Sen verran oli itse asiaa pohjustanut, että olin isoon ääneen toitottanut miten mukava muisto sellainen kissa olisi. Kahta en kuitenkaan osannut odottaa. Kiitos niistä!

Olo on siis kohtalaisen haikea, mutta toisaalta odotamme innolla uusia haasteita. Uusi blogi avautuu aikanaan.

Viikonloppuna piti vielä käydä Ciudadelassa tuliaisia etsimässä. Olen kyllä yrittänyt varoittaa kaikkia, että turha on mitään tällä(kään) kertaa odottaa, mutta toki jotain pientä on vietävä. Rauhallinen käppäily Ciudadelan käytävillä loppui lyhyeen, kun vastaan puuskutti poissa tolaltaan oleva iäkäs, mahakas herra, joka juuri minun kohdallani onnistui kysymään: »Do you speak Spanish?» Vastasin sen enempää miettimättä myöntävästi ja silloin herra alkoi selittää tilannettaan: kaikki tavarat ml. rahat on varastettu ja hän tarvitsee apua soittaakseen lentoyhtiöönsä, tarkoituksensa kun oli palata kotiin New Yorkiin samana iltana. Mikäs siinä, marssimme lähimmälle puhelinkopille, herralla oli puhelinkortti, ja selvitin American Airlinesin numeron. Herra soittaa sinne ja selvittelee tilannettaan, sen jälkeen uusi puhelu vaimolle ja hätärahaa tilaukseen Western Unionin kautta. Kysyy, voiko rahat lähettää minun nimelläni, hänellä kun ei ole tallella edes passia. Seison vieressä ja kuuleen, kun hän tavaa nimeäni vaimolleen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jossain välissä herra selittää, mitä on käynyt. Hän on ollut työmatkalla Pueblan lähistöllä muutaman päivän. Käytössään on ollut yksityinen autonkuljettaja, jonka kanssa on ajettu työmatkoja ja käyty nähtävyyksiäkin katsomassa. Aikaisemmin samana päivänä kuskin kanssa käytiin lentokentällä, herra tsekkasi itsensä illan lennolle ja palasi vielä kaupungille aikaa tappamaan. Kävi Diego Riveran seinämaalaukset katsomassa ja sen jälkeen Ciudadelassa ostoksilla. Tällöin kuljettaja kaasutteli tiehensä herran arvotavarat ml. kannettava tietokone takapenkillä. Ei ollut tallessa rekisterinumeroa eikä kuskista muutakaan tietoa kuin etunimi.

 

Herra kertoo, että lentoyhtiöstä oli luvattu päästää hänet lennolle ilman passiaan, koska hän oli jo aikaisemmin tsekannut itsensä lennolle passin kanssa. Kadonnut lentolippu pitää kuitenkin ostaa uudestaan. Ihmettelen mielessäni tällaista järjestelyä, mutta pistän se amerikkalaisten omalaatuisuuden piikkiin.

 

Herra tietää, että rahat pitää mennä noutamaan Eje Centralin ja Viaducton tuntumasta ja huikkaa meille taksin. Tilanne on hieman omituinen, mutta auttamisen halu vie voiton ja lähden mukaan. Matkalla herra mainitsee, että tuntee jonkun suomalaisen opiskeluajoiltaan Harvardista ja tietää, että pääkaupunkimme on Helsinki. Mainitsee sitten, että paikka, josta rahat nostetaan on Banamex. Yritän saada hänet tajuamaan, että mikään Banamex ei voi olla sunnuntaina auki, mutta herra väittää lentoyhtiön avuliaan virkailijan nimenomaan hänelle tuon paikan neuvonut. Emme löydä Banamexia Viaducton tuntumasta, mutta takaisin keskustaan palatessamme ensimmäisen Banamexin kohdalla herra ilahtuu ja loikkii taksista ulos. Jään epäilevänä odottamaan, ja niinhän siinä käy, että eihän se auki ollut. Herra ottaa uuden puhelun vaimolleen ja kuulee, että Banamex on sunnuntaisin kiinni, ja että rahansiirto Amerikasta ei onnistu ilman Banamexia. Yritän selvittää hänelle Western Unionin toimintaperiaatteita, mutta herra pysyy kannassaan.

 

Tämän jälkeen kumpikaan ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Herra on pahoillaan, ettei ehkä ehdikään samana iltana kotiin, juuri kun on lapsensa syntymäpäivät. Herra esittää, että vaimonsa voisi siirtää rahaa minun luottokortilleni, jolla voisin sitten maksaa hänen lippunsa. Ehei, selitän ettei suomalaisille korteille voi tallettaa rahaa, vaan kortteja käytetään pankkitilien kautta, eikä korttini luottoraja riitä lentolippuihin. Herra tuumii, että hän saattaa löytää lentokentältä avuliaamman ihmisen ja päättää lähteä kentälle, aikakin kun alkaa käydä vähiin. Otamme uudestaan taksin, ja pyydän kuskia viemään herran lentokentälle ja jättämään minut jollekin metroasemalle matkan varrella. Jätän herralle 100 pesoa taksirahaa ja toivotan onnea matkaan. Hän on kiitollinen ja lupaa palauttaa rahat.

 

Metroasemalla minulla ei ole hajuakaan, missä olen, enkä löydä asemaa metrokartasta ja saan apua eräältä nuorelta herralta. Mietin edelleen, miten herran kertomus voi olla totta, meksikolaiset eivät ole mielestäni epärehellisiä vaan ennemminkin avuliaita, kuten minua metroasemalla opastanut henkilö. Muutaman vaihdon ja lyhyen bussimatkan jälkeen olen kotona, edelleenkin aivan äimänä tapahtuneesta, sekä lopen uupunut seikkailusta. Vielä yöllä herään ja mietin, mitä herralle oikein mahtoi erottuamme käydä.

 

Tapaus sellaisenaan oli jo varsin erikoinen. Vielä ihmeellisempi on sen jatko-osa. Aloin kertoa työkaverilleni seikkailustani. En päässyt alkua pidemmälle, kun hän osasi jo jatkaa kertomustani: »ai sellainen kookas mies, isot jalat?»  »kaikki varastettu ja lapsen syntymäpäivät?» Hän oli törmännyt samaan herraan muutama kuukausi sitten kaupungilla ja auttanut herraa soittamaan numerotiedusteluun, aivan niin kuin minäkin. Koska työkaverilla ei ollut mukana yhtään rahaa tai edes henkilötodistusta saati luottokortteja, pääsi hän herrasta nopeasti eroon.

 

Emme siltikään oikein keksineet, mihin herra tällä kaikella pyrki. Tarinansa oli lapsen syntymäpäiviä myöten täsmälleen sama. Mikä on tuonut tämän selvästi ulkomaalaisen herran tähän kaupunkiin? Miksei hän palaa kotimaahansa, mikä se sitten onkin? Ilmoitin tapahtumista USA:n suurlähetystön konsulipuolelle, ajattelin että joku muukin olisi saattanut häneen törmätä. Mutta emmepä mekään olisi kumpikaan arvanneet herraa huijariksi, jos asia ei olisi tullut puheeksi.

 

Kerrassaan erikoista, että vaaralliseksi koetussa Big Tacossa ensimmäinen kohdalle osunut huijari ei ollut edes paikallinen!

 

Kukakohan tätä meriselitystä uskoo, kun yritän selittää miksi osa tuliaisista jäi ostamatta?

Olin jo kauan sitten miettinyt pitkän listan asioita, joita täältä Meksikosta todennäköisesti tulemme kaipaamaan. Nyt olen kuitenkin jo niin tiukasti lähtökuopissa, etten mitään ikävöintejä jaksa edes miettiä. Onhan se jo moneen otteeseen huomattu, että puolensa kaikessa, niin myös Meksikossa (tai Méxicossa) asumisessa.

Aivan varmaa on se, ettei liikennettä ainakaan tule ikävä. Tämä siitäkin huolimatta, että todella harvoin edes joudumme ruuhka-aikaan lähtemään liikkeelle kävelyetäisyyttä kauemmaksi.

Kuvassa näkyy risteys, josta pääsee yhdelle kaupungin pääväylistä,  Reformalle. Täällä Polancossa noita liittymiä ei ole ihan joka korttelissa, mutta siitä huolimatta lähes joka aamu liittymä suljetaan  liikenteeltä ilman ennakkovaroituksia. Tuossa kohtaa jää vaihtoehdoksi jatkaa Perifericolle, eli aivan väärään suuntaan, tai heittää u-käännös. Kun iso koulubussi alkaa tuossa risteyksessä uukkaria vääntää, on liikenne joka suuntaan poikki aika tovin. Liikennepoliisit seisovat vieressa ja varmaan tuumivat, miten hienosti osaavat hommansa hoitaa.

On myös ihan erillinen naisliikennepoliisi. Heidän tehtävänsä on seistä pientareella. Virkapuvut on hienot ja ripset ojennuksessa, mutta mitään järjellistä en ole heidän koskaan nähnyt tekevän. Eivät ilmeisesti ole vielä hoksanneet, että jalankulkijat kaipaisivat useinkin apua tien ylitykseen. Ehei, typykät korkeintaan näpräävät kännykkäänsä ja veltosti heiluttavat kättään, joskus lisäksi puhaltelevat pilliin.

Eipä meillä Santiagonkaan liikenteen suhteen kovin kummoisia odotuksia ole, joten toivottavasti voimme pysyä kävelylinjalla jatkossakin.

Olen viime aikona saanut kokea, millaista on elää teini-ikää lähestyvän kitaristinalun kanssa samassa huushollissa. Onneksi pian on muutto edessä, ja seuraavan asunnon valinnassa voi huomioida tämän seikan: teinille pitää löytyä oma nurkkaus kämpän takaosista tai mielummin jopa eri kerroksesta. Olisikohan tehokas äänieristys liikaa vaadittu? Kitaransoitto on kyllä hieno harrastus, sen verran rock-henkeä minustakin löytyy vielä, että postimerkkien keräily ei oikein sovi tyyliin. En siis valita ollenkaan tosissani. Antaa kitaran laulaa vaan, kyllä me jaksamme kuunnella, varsinkin kun soittaja on innostunut treenaamaan vanhoja Aerosmithin, Led Zeppelin ja Guns and Rosesin klassikoita.

Synttärilahjaksi Nico saikin ihan oman kitaran, toivomansa Epiphonen. Sehän oli  kaupoista ja maahantuojalta loppu, mutta lukuisten soittojen jälkeen saimme vihjeen Taxqueñan bussiaseman tuntumassa tiistaisin järjestettävästä käytettyjen soittimien myyntitapahtumasta. Siellä tärppäsi heti ensimmäisellä reissulla ja juuri oikeanlainen hyväkuntoinen kitara irtosi kohtuuhintaan. Emme kuitenkaan malttaneet odottaa varsinaista synttäripäivää vaan luovutimme kitaran saman tien ja sovimme, että muita synttärilahjoja ei sitten osteta. No tietenkään emme voineet ihan kokonaan tätä sopimusta pitää, vaan epäitoivoisina vietimme juhannusaaton Santa Fen ostoskeskuksessa lahjaa etsien. Onneksi oli vapaapäivä, mutta enpä ole juhannusta ennen shopping centerissä viettänyt. Ostarireissun päälle sain vielä ajaa bussilla Bosquesiin noutamaan Nicoa kaveriltaan, jonka luona oli koulupäivän päätteeksi hyvästejä heittämässä. Kaveri lähti seuraavana päivänä lomalle äitinsä kotiseuduille Kreetalle, eivätkä pojat enää tapaa, paitsi jos käykin niin onnellisesti että perhe muuttaa meidän perässä Chileen, jotain sellaista ovat suunnitelleet.

Juhannuspäivänä luovutimme Nicolla aamutuimaan muutaman pikkulahjan, musiikkiaiheisia nekin. Parturissa käynnin jälkeen Nico kiirehtikin toisen kaverin luo mukanaan pikkuisen taskurahaa illan huvituksia varten. Kävivät neljän pojan porukalla leffassa ja jossain pelihallissa. Meilläkin oli seuraa, ja ilta kului mukavasti hyvän (itse laitetun) ruuan, viinin, rommikolan, konjakin ja uno-korttien parissa. Noinkin vähällä pääsimme oikeaan juhannustunnelmaan, eikä edes tarvinnut värjotellä sateessa ja miettiä hukkuneiden määrää.