Olimme jo pitkään tuumineet, että keittiöön pitäisi saada toinen jakkara. Eilen lähdimme jakkaraostoksille samaan kauppaan, mistä ensimmäisenkin ostimme. Liikkeen edessä on pienehkö parkkialue, joka oli tietenkin yhtä kaaosta. Autoja oli pitkittäin ja poikittain, hätäsesti saimme sen verran nokkaa sisään, ettei tarvinnut keskelle katua jäädä. Eipä aikaakaan, kun paikalle tuli parkkialueen "valvoja", sellainen mistä en erityisemmin pidä. Hän pyysi jättämään auton siihen missä se olikin ja avaimet hänelle. No ei siinä muukaan auttanut.

Etsimämme jakkara oli poistunut valikoimista. Otimme tilalle lähinnä samanlaisen ja edullisen. Aikamme kassalla odoteltuamme liikkeen siivoaja huusi jostain paikalle myyjän. Myyjä alkoi naputtaa koneelle yhteystietojamme, jotka tarvittiin kuittia varten. Hänellä oli selviä vaikeusia sekä sorminäppäryyden että oikeinkirjoituksen kanssa ja kuitin laatiminen kesti ja kesti. Saatuaan sen lopulta valmiiksi kirjoitti hän käsin paperilappuselle tuolin koodit ja hinnan. Sitten noustiin rappuja kaksi kerrosta ylöspäin kassalle. Kassa istui suojalasin takana, hän käytti visani uv-laitteessa ja pyöritteli sitä aikansa hämmästyneen näköisenä, ja lopulta sai sen vingutettua.

Voisi kuvitella, että homma oli sillä selvä, mutta eipä suinkaan. Seuraavaksi myyjä ohjasi meidät ja jakkaran ulko-ovella sijaitsevalle tiskille. Siellä piti esittää maksukuitti, jonka numerot ja muut tiedot eräs toinen heppu kirjoitti käsin isoon kirjaan, hitaasti tietenkin. Lopuksi isoon kirjaan piti kuitata tuote vastaanotetuksi.

Parkkiukko oli sillä aikaa saanut automme ruutuun ja luovutti avaimet meille takaisin ihan suosiolla. Pois ajaminen vaati taas kääntämistä ja vääntämistä, sen verran pieni kolo oli ulosajoa varten jätetty. Kun sitten heitimme ukolle pakolliset tipit, totesi hän napakasti taksansa olevan 10 pesoa. Gustavo painoi kaasua ja huusi, että enempää ei ole. Ukko huusi peräämme muutaman painokelvottoman sanan.

Älkää siis ihmeteltkö, miksi viihdymme niin hyvin kotona.